Aloitan kertomalla sinulle eräästä mielestäni hauskasta sattumuksesta.
Eräänä päivänä harjatessani tyttäreni hiuksia, huomasin hänen katselevan minua vaivihkaa peilistä. Lopulta hän kysyi voisimmeko ottaa kuvan jossa olisimme yhdessä. Koska kysymys oli jokseenkin yllätä tiedustelin tähän syytä. Sen kuultuani ymmärsin kuitenkin jotain tärkeää.
”Äiti..”, hän sanoi ”..tahtoisin näyttää sen kuvan joskus omille lapsilleni, jotta hekin tietäisivät miltä sinä näytit, kun olin lapsi.”
Kuten useimmilla, on minullakin tuhansia kuvia lapsistani. Harvassa kuitenkin ovat ne, joissa itse olen läsnä. Puhumme usein siitä kuinka kipeästi haluamme muistaa lapsemme. Mutta myös he haluavat ja ansaitsevat muistaa meidät.
Lapset kasvavat ja heidän muistonsa haalistuvat. Heidän jokapäiväisistä kokemuksistaan tulee meidän kertomiamme tarinoita. Valokuvat ovat keino täyttää heidän menneisyytensä lämmöllä, rakkaudella ja merkityksellä.
